Kategoria: Saanan tarina

Saanan matka alkoi loppuvuodesta 2018. Hänellä oli ollut jo pidempään kipuja vatsan alueella, mutta yhtenä iltana huomattiin isohko möykky hänen vatsan alueella. Parin viikon aikana käytiin terveyskeskuksessa ja sieltä lähetettiin vaan suoraan kotiin pegorionin kanssa, ”kakka hukassa” diagnoosilla.

Tähän juoksemiseen ruvettiin jo hermostumaan ku se ei selvästi auttanu. Onneksi oli 2v neuvola tulossa ja siellä sitten avauduttiin asiasta. Päästiin lastenlääkärille sitten suht nopeasti. Lääkäri myös sanoi että pegorionia vaan. Tähän lauseeseen jo kyllästyneenä möläytin lääkärille että voisitko edes kokeilla kädellä sitä mahaa, kukaan ei ollut niin vielä kertaakaan tehnyt. Kun oli kokeillut totesi hän että ei toi kyllä ole paksusuoli… Hän halusi että mennään ultraan ja rupesi soittelemaan puheluja heti. Siirryimme odotushuoneeseen ja hetken päästä hän tuli sitten sanomaan että meillä olisi heti ultra aika tyksissä.

Se mikä vahvasti on jäänyt mieleen lääkärin sanoista on se että hän sanoi, voit kyllä käydä kodin kautta hakemassa vara vaatteita jos haluat ei ole niin kiire. Ajattelin siinä itsekseni että miksi ihmeessä sellasta tarttis tehdä. Koska asutaan matkalla terveyskeskuksen ja tyksin välissä rupesin miettimään lähellä kotia että käynkö nyt sitten. Päätin että ei me tarvita ja ajoin meidän risteyksen ohi. Seuraavan rampin kohdalla päätin sittenkin kääntyä ympäri ja hakea ne vaihtovaatteet.

Sitten kun päästiin tyksiin saatiin sitten istuskella ja odotella… Tässä kohtaa rupesin vaimolle sitten kirjottelemaan wattsap viestejä. Miksiköhän ollaan täälä. Oltiin oikeassa. Miks lääkärit ei koskenu aikasemmin mahaa. Mitä sielä on. blaa blaa blaa… Sitten meidät ohjattiin alakertaan ultraan. Siellä ilonen hoitaja ohjas meidät panda-ovesta sisään. Sitten odotettiin lääkäriä, aika tuntui ikuisuudelta… Sitten hetki koitti.

Pidin tytön kädestä kiinni ja tuijotin tarkkana näyttöä. Lääkäri mittaili ja napsi kuvia, paljon… Sitten siinä kun katselin ja arvailin tietämättä kehosta mitään tuli kuva vastaan mikä muistutti piirettyä sydäntä ja sieltä kulki välkkyviä värikkäitä letkuja läpi… Sitten ku lääkäri oli valmis ja oli poistumassa kysyin että no löytykö mitään. Tokaisi hän siihen että oli sielä möykky eikä se ollu kakkaa koska siihen kulki verisuonia. Että on sielä valitettavasti jotain paljon pahempaa ja poistu huoneesta. Jäin tuijottamaan tyhjyyttä, puin tytön päälle ja meitä pyydettiin menemään takaisin 3 kerrokseen.

Kävellessäni yritin näyttää tytölle vahvana ja yritin olla itkemättä. Mutta se tunne sisällä oli jotain ihan hirveetä, teki mieli huutaa ja vollottaa kuin sarjakuvissa. Sitten istahdin samalle sohvalle ja rupesin vaimolle viestittämään että nyt on jotain todella huonosti. En muista kuinka kauan siinä sohvalla odotettiin kunnes tuli hoitaja ja totesi että vaihdetaan osastoa ja mennään tonne 10 kerrokseen. Sitten vasta olinkin silleen shokissa että mihin meitä nyt viedään… Ainut mitä muistan osaston esittelystä oli se että se ovi missä on nalle puh niin se on henkilökunnan wc älä käytä sitä…

Seuraavat viikot ovatkin sitten hyvin hämäriä. Sen muistan että tutkittiin paljon ja itkettiin paljon. Samalla tehtiin vaimon kanssa päätös että tytöiltä ei salata mitään. Kaikilla on sillon helpompaa, ei tarvitse miettiä mitä puhuu missäkin ja kenelle. Se oli kyllä vaikea hetki kun piti Saanan isosiskolle kertoa tilanne. Se oli raskasta koska ei pystynyt ajattelemaan miten ad/hd tyttö reagoisi uutiseen. Hän otti uutiset hyvin vastaan vaikka ei varmaan kaikkea heti ymmärtänytkään. Vaimon kanssa päätettiin että minä jäisin omaishoitajaksi ja vaimo jatkaisi osittaisella jonka hän sai siitä että vanhempi tytär oli vielä 2 luokalla.

Yleensä halutaan leikata kasvain heti pois mutta Saanan tilanteessa se ei ollut mahdollista. Syy oli se että kasvaimen keskeltä meni vatsan valtimo läpi. Asiaa lähdettiin sitten hoitamaan sillä tavalla että kasvain piti ensiksi saada pienennettyä niin että se irtoaisi valtimosta. Valtimosta kasvaimen irroittaminen olisi liian riski leikkaus. Siitä sitten alkoi solunsalpaajien anto. Niitä oli monta erinlaista pussia ja lääkkeitä jonka nimiä ei vieläkään tunnista. Saana menikin sitten suht nopeasti ”nolliin”ja sitten rupesi iskemään sivuoireet. Vinkristiinin aiheuttamat hermosto kivut ja kömpelyys, painon putoaminen ja hiusten lähteminen.

Se on kyllä kauhea tunne kun leikkaat omalta pieneltä suloselta tytöltä hiukset pois. Päätin samalla leikata myös omat pois ja sanoin Saanalle että leikkaan ne sitten seuraavan kerran kun saat terveet paperit ja lahjoitan hiukseni hyväntekeväisyyteen. Saana ei ole koskaan hävennyt kaljuaan päinvastoin on tykännyt siitä. Hän tykkää kun joku läheinen silittää hänen päätään. Solunsalpaajia annettiin 6 + 3 jaksoa jotka kestivät sen noin yhden viikon. Näiden jälkeen oltiin sitä mieltä että leikkaus voitaisiin suorittaa.

Juuri enne leikkausta havaittiin Saanalla myös tyrä. Se oli myös tarkoitus hoitaa sitten samalla. Leikkauspäivä koitti ja se sujui hyvin ajatellen että valtimo ei mennyt rikki. Huonona puolena oli sitten se että kaikkea ei saatu poistettua ja unohdettiin korjata tyrä. Sitten jos ajatellaan että pieneen tyttöön on tehty sellanen pieni n.10cm. viilto mahaan ja vähän kaiveltu oli hän 5 päivän jälkeen pystyssä leikkimässä.

Saanan toisesta leikkauksesta kerron seuraavassa osassa.

Olin jo lahjakkaasti unohtanut että sillon alussa Saanalla oli toinen munuaisista turvoksissa koska kasvain oli siihen painanut ja estänyt sitä kunnolla toimimasta. Saanalle yritettiin laittaa stentti sinne että olisi munuainen päässyt tyhjentymään mutta se ei onnistunut. Sillon sitten laitettiin kyljestä letku sisään ja pussi ulkopuolelle roikkumaan. Saanaa se ei kyllä hirveesti haitannu se letku. Äitini teki pussille olkalaukun joka helpotti päivittäistä elämää.

En muista enään miten sitä iltasin hoidettiin, mutta joka ilta sille jotain tehtiin. Yhtenä päivänä Saana sitten tuli kipeeksi ja havaittiin bakteeri siellä letkussa. Muistan vielä että oli perjantai ilta kun sairaalaan mentiin. Todettiin että se pitää ottaa pois että Saana ei tule kipeemmäksi. Päivystävä kirurgi paikalle ja hetken pohdittuaan vedettiin letku kyljestä ulos. En muista vedettiinkö se siellä huoneessa ulos mutta sellanen hämärä muistikuva on asiasta. Sitten alko ohot kuulua kirurgin suusta.

Huomas että kaveri vähän hermostu ja ei oikeen tienny mitä tehdä. Kyseessä oli siis nuori kirurgi. Kirurgi katsoi letkun päätä ja se oli koukussa. Kirurgi rupesi heti soittamaan puhelimella ja poistui hetkeksi pois. Tulee takaisin ja pahoittelee asiaa hirveesti, selittelee että papereissa ei lue että letkun pää on asennettu koukuun. Siksi hän uskalsi sen sieltä vetää ulos. Pahoittelu jatkui vielä monta kertaa. Tuli myös sanomaan että jos halutaan voidaan ilmoittaa hoito virheestä. Todettiin siihen vaan että ei se hänen vika ollut vaan sen joka sitä ei sinne sitä kirjannu.

Meille oli sitten lauantaiks ultra T-sairaalassa, jos en väärin muista niin äitini oli sillon myös siellä. Sama kirurgi tuli sillon aamulla vielä pahoittelemaan tapausta ja sano että ei ollut pystynyt yöllä yhtään nukkumaan kun oli miettinyt asiaa kokoajan. Sekin oli outoa kun mentiin sinne ultraan niin meitä käskettiin odottamaan käytävällä jossa oli muita ihmisiä. Sitten vaan sanottiin että ei me täälä voida odottaa meillä on infektio eristys. Hoitaja katsoi meitä ja oli silleen jaa no hetki. Sitten pitkän pohdinnan jälkeen päästiin huoneeseen odottamaan. Meitä pidettiin outona… Onneksi munuaisessa ei sitten näkynyt mitään ja kaikki oli hyvin. Sama nuori kirurgi tuli vielä sillon kertomaan tulokset ja pahoitteli asiaa vielä. Muistan äitini kanssa puhuneen että hänestä tulee vielä hyvä kirurgi kun noin paljon välittää. Muistaakseni tämä oli myös se päivä kun hiukset rupes kunnolla irtoamaan Saanan päästä.

Kun kotiin päästiin leikkasin Saanan hiukse pois. Se tuntuu muuten aika pahalta ja oudolta vetää oma tytär kaljuks. Totesin Saanalle että isi ottaa myös kaljun. Sanoin vielä että kasvatan hiuksiani niin kauan kunnes saat terveen paperit. Nooh edelleen sama letti päässä…

Noniin takaisin ensimmäisen leikkauksen jälkeiseen aikaan. Todettiin että kaikkea ei ollut saatu pois ja jouduttaisiin uudestaan leikkaamaan ja samalla hoidettaisiin se unohtunut tyrä. Mutta jotta se saataisiin mahdollisimman pehmeeksi ja helpoksi haluttiin kuukauden sädehoito antaa Saanalle jonka jälkeen heti olisi uusi leikkaus. Se oli raskas kuukausi kun joka arki aamu piti sairaalassa olla 8 aikaan aamulla. Tyttö unille ja sädehoitoon odota että tyttö herää puolenpäivän aikaa sitten kotiin ja taas uudestaan seuraavana aamuna.

Alussa raskaan teki myös se että oli ongelmia kela taksin kanssa. Aluksi pyysin että taksilla olisi istuin Saanalle. Ekana aamuna ihmettelen missä taksi viipyy ja sitten tulee soitto taksi kuskilta että mistä se istuin haetaan johon vastaan että mistä minä tiedän… Jouduin soittamaan toisen taksin kun muuten oltaisiin myöhästytty pahasti. Seuraavana päivänä tai ehkä sitä seuraavana taksi ei tullut hakemaan meitä TYKS:tä jollon kiukkusena soitan asemalle että mitä pentelettä. Sieltä sanotaan että joo menkää sinne pääovelle odottaa sieltä tulee vähän ajan päästä auto. Siihen vastasin että ei mennä sinne seisomaan vaan meille soitetaan millon se on siellä alhaalla. Enhän minä voinu mennä Saanan kanssa seisomaan vilkkaan oven viereen kun Saanan vastustuskyky oli ihan nollissa. Sieltä sanottiin että ei se oikeen sillain mene johon totesin että nyt menee.

Pitkän odottelun jälkeen soi puhelin ja taksi oli alhaalla. Siellä odotti meidän tuleva oma taksi kuski. Hän oli mukava, sen muistan että hänellä oli harraste autona vanha volvo amatson. Todella mukava mies. Ainut huono puoli että hänellä oli auto mistä en meinannut mahtua ovesta sisään. Enkä sillon ollut vielä näin lihava kuin nytten olen. Kesken kuukautta myös vaihtoi uuteen autoon missä oli myös ahdas oviaukko… =)

Noniin taas mennään. Nyt hän ollaan sitten vissiin alkukesää 2019. Säde hoito loppuu ja heti seuraavalla viikolla on Saanan toinen leikkaus. Muistaakseni äitini oli jälleen meidän seurassa odottamassa Saanan valmistumista leikkauksesta. Oltiin juuri opittu että voi mennä henkilökunnan ruokalaan syömään joka oli loistava muutos ruokavalioomme sairaalassa. Siellä oli hyvät salaatti pöydät, ruuat ja leivät… Käytiin siis siellä syömässä hyvin ja muistaakseni katseltiin sitten ajan vietteeksi joku Queen Elisabeth elokuva jossa oli teemana hänen Intialainen avustaja. En muista elokuvan nimeä, mutta oli ihan hyvä. En muista mutta voi kyllä olla että aloitettiin jo sen katsominen edellisen leikkauksen aikana ja nyt oltais katsottu se loppuun.

Sitten soi puhelin ja kirurgi soittaa että leikkaus on ohi ja että tyttö on suunnitellusti siirretty teholle. Sekä että tulee kohta huoneeseen juttelemaan meidän kanssa. Sitten kun kirurgi tulee huoneeseen niin hän sanoi että on hyviä ja huonoja uutisia. Mitkä halutaan kuulla ensin. Tässä kohtaa tietysti sitten iskee ne pahimmat mahdolliset ideat päähän… No sanottiin että aloita huonoilla. Siihen kirurgi sanoi että huonot uutiset ovat se että ei voitu tyrää korjata samasta haavasta kuin mistä otettiin kasvain ulos. Jouduttiin siis tekemään tyrälle oma viilto. Sillon meinasin nousta ylös ja tehdä jotain tyhmää mutta sain hillittyä itseni. Ei kukaan voi tulla huoneeseen ja sanoa tolla tavalla jos sun oma lapsi on ollut jossain leikkauksessa missä asiat voi mennä super huonoks super nopeasti.

Nielin vihani ja ajattelin että oleppas hiljaa ja kysy kirurgilta ne hyvät uutiset… Hyvät uutiset oli se että kaikki oli silmä määräsesti saatu pois eikä oikeen mitään veren vuotoa ollut. Joka tietysti oli loistava asia. Teholla Saana oli muistaakseni yhden yön kun taas ekan leikkauksen jälkeen oli ollut kaksi yötä. Nyttenkin olin siihen varautunut ja olin ihmeissäni että miten selvitään omalla osastolla yhden teho yön jälkeen. Hyvin hän me pärjättiin. Viisi päivää ja Saana oli jälleen jalkeilla ja halusi leikkiä niinkuin ei oltais mitään leikelty. Tyrän haava oli super siisti sitä ei nykyään edes huomaa ja vatsan haava oli myös hienosti parantunut.

Olen tässä nyt hetken istunut ja miettinyt mitä sitten tapahtui. Mutta ei siinä vissiin mitään suurempaa tapahtunut. Odoteltiin että veriarvot nousisi niin korkealle että voitaisiin rupea eristystä purkamaan. Saana odotti innolla että meidän lähi Prisma aukeisi uudelleen ja hän pääsisi sinne tutustumaan. Nyt ollaan siis ajassa jo jossain ihan loppu vuotta ja saatiin tietää että ”normi” arki alkaisi jälleen 15 tammikuuta. Tammikuun alussa muistaakseni saatiin lääkäriltä lupa mennä Prismaan. Ens kerralaa kirjotellaan lisää ”normi”elämästä ja niin edelleen. Tässä ennen lopetusta kerron kuitenkin yhdestä isosta avusta mikä on ollut se asia mikä nykypäivänä puuttuu ja se tuntuu tosi kurjalle.

Ns. ensimmäisen kierroksen aikana suurin apu ja tuki tuli Sykeröltä.Heillä oli viikonloppu leirejä missä pystyttiin olemaan vaikka oli eristys päällä. Leireillä oli parasta kun sai tavata niitä muita jotka on kokenut tämän täysin saman ikävän tilanteen. Lapset sai leikkiä muitten lasten kanssa. Voi sitä ilon määrää. Pystyi istumaan alas ja antaa sitä vertaistukea jota me kaikki tarvittiin. Vaikka oman äidin kanssa jutteleminen on super tärkeetä ja kavereitten kanssa sekä kaverit jotka on verkossa tavannut. He kaikki hoitivat oman osuutensa mutta se tuki joka auttaa eniten on se vertaistuki minkä saat toiselta isältä tai äidiltä joka on kokenut ja käynyt läpi sen saman tuskan kun oma lapsi sairastaa syöpää.

Mukavuutta toivat myös n. kerran kuukaudessa lapsi vapaat lauantait. Lapsille oli lastenhoitajat jotka oli Meri-Karinassa heidän kanssa 9-17. Useesti kun vein heidät sinne kävin paluumatkalla kaupassa ostamassa vaimolle ja mulle herkku aamiaisen jota sitten kotona syötiin kaikessa hiljasuudessa ja rauhassa. Se oli myös luxusta… Mutta kaikki nämä leirit ja tapaamiset ja vapaat lauantait on nyt ollu poissa vuoden verran koronan takia… Tämä kaikki on melkein nykyään liikaa kun ei saa sitä samaa vertaistukea mitä mieli kaipaa =( . Nykyään kaikki on virtuaalista, mutta se ei oo läheskään sama asia. Yhteenki virtuaali kursille kun osallistuin niin enimmäkseen yritin pysyä hereillä kun se että sain sieltä hirveesti sitä hyvää. Noh toivottavasti ihmiset tajuais että kannattaa ottaa aina rokotteet ja Espaniaan kerkee myöhemminkin. Ni päästäis tästä koronasta eroon.

Moni on jo muista lähteistä varmaan kuullut/ lukenut että meidän rakas Saana pääsi parempaan paikkaan 2.6.21. Kaikki meni tosi nopeesti. Viikkoa aikasemmin keskiviikko yönä rupes ongelmat nostamaan päätä isommin. Kivut kasvo ja rupesi oksettamaan enemmän. Torstaina päätettiin mennä sairaalaan yöksi ja nesteyttää tyttö ja sitten palata perjantai aamuna kotiin. Lääkärin kanssa sovittiin että tehtäisiin tästä eteen päin joka päivä näin.

Perjantai aamuna tyttö oli taas huonompi ja todettiin että nyt puhutaan enään viikoista ja aloitetaan saattohoito. Hän kävi leikkaussalissa perjantaina ja hänelle laitettiin ihon alle epi letku. Perjantaina siirryttiin täysin hoitamaan hänen kipujaan ja hän ei enään ollut kykeneväinen menemään kotiin. Puhuttiin että ulos voi mennä jos hän jaksaa ja haluaa. Hän ei ollut enään halukas menemään ulos.

Oliskohan sitten ollut sunnuntai tai maanantai en enään muista kun lääkäri kertoi että nyt puhutaan enään päivistä. Perjantaista eteenpäin kaikki oikeastaan asui sairaalassa Saanan kanssa. Keskiviikko aamuna sitten lääkäri kävi sanomassa että nyt puhutaan enään tunneista. Sinä päivänä Saana kunto laski ihan silmissä. Illalla 19 aikaan hänen kanssa ei pystynyt enään kommunikoimaan ja 22.10 hän pääsi parempaan paikkaan… Ne viimeiset hetket ovat kyllä sellaisia mitä ei toivois kenenkään näkevän tai kokevan. Minä tulen ne ikuisesti muistamaan.

Tarkkasilmäiset varmaan huomasi että välistä puuttuu puoltoista vuotta tarinaa. Kerron ne varmaan joskus mutta en nytten. Viimeaikona tyttö oli niin kipeä että ei ollut edes haluja/ energiaa kertoa menneestä. Nytten on iso suru ja kaipuu. Se mikä isosti kuitenkin lohduttaa ja antaa hyvän olon on se että Saana ei koe enään kipuja eikä tuskaa.

Saanan nimissä tulen nytten kuitenkin jatkamaan hyväntekeväisyyttä Saana´s helping hands nimen kautta. Parhaillaan on meneillään huutokauppa ja perjantaina 11.6.21 on Saana´s Tournament hyväntekeväisyys turnaus. Tämä turnaus tulee olemaan perinteitä kantava ja paikkaansa etsivä turnaus. Haluan tehdä siitä suuren ja halutun turnauksen.

Tauko on ollut pitkä ja synkkä. Tulen lähitulevaisuudessa kirjoittamaan lisää puuttuvasta puolestatoista vuodesta. Pysykää siis linjoilla.

Noniin koitetaan jatkaa lupaamaani tarinaa. Nytten en ole ihan varma missä kohtaa mennään tarinaa. Jatkan kuitenkin tammikuusta 2020. Minä aloitin työt 15.1.2020 ja se oli raskasta ja stressaavaa monella tavalla. Saana aloitti päiväkodin viikkoa aikasemmin silleen että olin sielä hänen kanssaan ja totuteltiin yhdessä päiväkoti elämään. Hän oli kerennyt aikasemmin olemaan toisessa päiväkodissa jota ei enään ollut. Siksi aloitimme uudessa paikassa. Sielä huomas kyllä sen että Saana ei ollut tottunut siihen että on lapsia jotka tönii ja tekee kaikenlaista sellaista mitä ”normi” lapset tekee mutta ei kohtaa sairaala maailmassa. Hyvin hän kyllä sen otti vastaan ja kaverustu tosi nopeesti muitten lasten kanssa. Enemmän me vanhemmat hermoiltiin miten hän sielä pärjää.

Minun omassa mielessä tuli hyvin nopeesti sellainen olo että tää ei tuu kestämään kauaa tällanen elämä. Se rupes rasittamaan minua myös hyvin nopeasti. Tuli suuri kaipuu sairaalaan turvaan ulkomaailmaa. Sitten koitti To.13.2 ja oli kuvaus päivä sairaalassa ja mentiin ekaa kertaa päiväsairaalaan sillai että samassa huoneessa oli myös muita hoidettavia lapsia. Se tunne ärsytti minua ku oli niin ahdasta eikä oikeen pystynyt levittäytymään samalla tavalla kuin aikasemmin omissa huoneissa. Kuumaverisenä ihmisenä myös aina vaihdoin sjortsit jalkaan ellei ollut kesä ja muutenkin sjortsit käytössä. Sillon en päässyt vaihtamaan, se ärsytti… Se kerta on kyllä jäänyt mieleen.

Sitten ku homma oli ohi ja oltiin lähdössä kotiin selitti sitten hoitajat että ens viikolla saadaan kuulla sitten vastaukset. Ei siinä ihan niin kyllä mennyt… Koitti seuraava päivä, normi työpäivä. Kävelin Skanssin parkkihallissa autollepäin ja auton kohdalla rupesi puhelin soimaan. Katsoin että heman osastolta lääkäri soittaa. Tiesin heti että voi perse…

Istahdin äkkiä autoon että ei tarvii hallin lattialle romahtaa… Puhelussa sitten kerrottiin että asiat ei oo hyvin ja pitää ottaa lisää testejä ja sitten ens kuun alussa ottaa koepala. Sanoivat kyllä heti että se on uusiutunut ja matka alkaa taas uudestaan. Tämä ystävänpäivähän on minun ja vaimon kihlajaispäivä. Päivälle olin suunitellut vähän muuta… Sitten hetken kun olin autossa haukkunut maailmaa niin lähdin hakemaan tyttöä päiväkodista ja soitin vaimolle ja kysyin missä he ovat. Pyysin heitä saapumaan kotiin heti koska oli asiaa enkä voi sitä puhelimessa tietenkään sanoa. Vaimo oli tästä kuulema arvaillut heti että asiat ei ole hyvin.

Sitten kun sain porukan kasaan niin kerroin missä mennään. Pidin sitä tärkeänä että kerroin tytöille ja vaimolle samaan aikaan enkä salanut mitään. Siinä sitten haukuttiin maailmaa yhdessä ja luvattiin toisillemme että me hoidetaan tämä taas kotio. Samana iltana oli myös sitten Sykerön ja TPS:n lätkä ilta jonne oltiin luvattu mennä. Ensiks ajateltiin että mehän ei sinne mennä piste. Sitten ruvettiin kelaamaan että siellä on ne ihmiset jotka meitä on näissä asioissa antanut sen parhaimman tuen koska he tietävät miltä meistä tuntuu. Joten lähdettiin punaisin silmin kohti ”nakkikattilaa” vai mikä se sillon olikaan. Olen kyllä super ilonen että mentiin sinne.

Seuraavana päivänä 15.2 on syöpälasten päivä ja Myllyssä järjestettiin tuolitapahtuma. Tuolit esittää lapsimäärää joka on edeltävänä vuoden aikana sairastuneitten syöpälapsien määrä. Sitten niitten tuolien päällä on lappu missä lukee lapsen ikä ja sukupuoli, ei kai siinä muistaakseni muuta lue. Sitten sielä on valitettavasti sellaisia tuoleja ”aina” jossa on enkeli joka kuvaa sitä määrää että kuinka monta syöpälasta on menehtynyt sinä vuonna. Valitettavasti 15.02.2022 löytyy sieltä tuoli enkelin kanssa joka on omistettu meidän rakkaalle kullalle…

Jaahas pyyhitään silmät ja jatketaan. Se oli ihan mukava Mylly reissu tytöt tanssi DInoSheriffien tahtiin ja käveli rahapurkin kanssa ympäri Myllyä. Mulla rupesi kanssa heräämään sellainen ajatus päässä että suomessa on myös olemassa sellainen en nyt muista sen suomalaista nimeä mutta englanniksi Wish foundation. Hävettää kun en muista olisko ollut joku toiveista totta tai joku tällainen. No kuitenkin. Halusin saada Saanalle jonkun ihanan kokemuksen ennen kuin joudutaan taas varomaan kaikkea.

Tuli sellainen mieleen kuin laiva risteily. Saana oli monta kertaa mukana viemässä ja hakemassa kun joku meistä kävi laivalla joko kokoustamassa tai vapaa-aikaa viettämässä. Hän niin monta kertaa sano että hän haluu myös laivalle. Joten kysyin että voisivatko tällaisen järjestää. Kyllä sieltä sellainen saatiin. Päästiin risteilemään VL Grace nimisellä hienolla risteiliällä Turku-Tukholma-Turku. Päästiin oikeen komentosillalle katsomaan miltä siellä näyttää, isi oli myös super innostunut asiasta… Siellä nähtiin myös itte kapteeni. Sitten meille myös selvisi että kaikilla laivoilla on kuullemma keulassa joku eläin maskotti joka tuo laivalle onnea. Gracen eläin oli pöllö jonka nimi on Uffe. Sekä meille järjestettiin tapaaminen Ville Viikingin kanssa. Saanaa kyllä pörrönen Ville kyllä vähän jännitti. Risteily oli kyllä mukava kaikin puolin ja paljon kivoja kuvia saatiin myös muistoksi. Risteily oli 29.2-1.3 ja seuraava leikkaus oli sitten 2.3 ja siitä eristys sitten alkoi.

Enempää en tällä kertaa jaksa kirjoittaa joten ensikertaan taas. Moimoi…